Laulaminen on paljon enemmän kuin laulutekniikkaa tai äänen tuottamista – se on kokonaisvaltainen hermostollinen tapahtuma. 

Ääni heijastaa suoraan sitä, missä tilassa hermostomme kulloinkin on - kenties ylivireessä, alivireessä tai optimaalisessa tilassa? Kun tunnemme olomme turvalliseksi, keho rentoutuu, hengitys virtaa ja ääni resonoi vapaasti. Kun taas jännitämme, pelkäämme tai olemme paineen alla, keho menee  suojaustilaan – ja ääni saattaa kiristyä, hiljentyä tai jopa kadota.

Polyvagaalinen teoria, jota amerikkalainen tutkija Stephen Porges on kehittänyt, tarjoaa tähän kiehtovan selityksen.

Sen mukaan vagus-hermo (kiertäjähermo) on hermoston “säädin”, joka vaikuttaa siihen, koemmeko turvaa vai uhkaa. Tämä hermo kulkee aivoista sydämeen, keuhkoihin ja äänihuuliin asti – eli juuri niihin alueisiin, joita laulamisessa käytämme.

Kun olemme rauhallisessa, yhteydessä oleva tilassa, ventraalinen vagaalijärjestelmä on aktiivinen: hengitys on luonnollista, ääni kantaa ja olemme kontaktissa itseemme ja muihin.

Jos taas keho kokee uhan, hermosto voi siirtyä taistele–pakene–tai-jähmety -tiloihin, joka voi näyttäytyä itsekriittisyytenä, pelkotiloina, häpeänä, ongelmina äänentuottamisessa ja Itseilmaisussa. 

Laulamisen näkökulmasta tämä tieto on mullistavaa.

Se muistuttaa, että äänen vapauttaminen ei tapahdu pelkällä tekniikalla, vaan ennen kaikkea turvan tunteen ja hermoston säätelyn kautta.

Siksi hermostolähtöisessä laulunopetuksessa etsitään yhdessä tapoja luoda kehoon turvaa ja yhteyttä – hengityksen, liikkeen, kehotietoisuuden ja lempeän uteliaisuuden avulla.

Kun hermosto rauhoittuu, ääni saa luvan tulla esiin. Ja kun ääni saa tulla esiin, usein myös jotain syvempää meissä saa tulla näkyväksi.